Lainvalinnan pääsäännöt
Tilanteessa, jossa sopimuskumppanit eivät ole itse valinneet sovellettavaa lakia, tehdään lainvalinta yhdenmukaistettujen lainvalintasäännösten nojalla. Sopimussuhteita koskevan lainvalinnan perussäännöt sisältyvät Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista, eli ”Rooma I -asetukseen”. Asetuksen tavoitteena on turvata lainvalintasääntöjen ennustettavuus ja yhdenmukaisuus Euroopan talousalueella. Asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle on kuitenkin rajattu joitain sopimussuhteisiin liittyviä asioita, joista esimerkkinä mainittakoon sopimuksen tekoa edeltäneistä neuvotteluista johtuvat velvoitteet.
Sovellettavaa lakia valittaessa painoarvoa annetaan sille, mistä osapuolten voidaan katsoa sopineen. Viittauksen sovellettavaan lakiin ei siis tarvitse olla nimenomainen, vaan kyse voi olla myös niin sanotusta hiljaisesta sopimuksesta. Ongelmana näissä tapauksissa ovat todistelukysymykset. Hiljaisen lakiviittauksen olemassaoloa selvitettäessä on huomioitava kaikki tapaukseen liittyvät olosuhteet, kuten aikaisempi sopimustoiminta, sopimuksen kuuluminen tiettyyn kokonaisuuteen tai oikeuspaikkalausekkeen olemassaolo.
Lainvalintaa ohjaa ensisijaisesti sen maan laki, johon sopimus läheisimmin liittyy. Läheisintä liityntää määritettäessä esimerkiksi sopijapuolten kansalaisuus, asuinpaikka tai sopimuksen suorituspaikka voidaan ottaa huomioon. Rooma I -asetuksessa on lueteltu myös eri sopimustyypeille presumptiosäännöksiä, jotka määrittävät lainvalintaa. Irtaimia esineitä koskevien myyntisopimusten kohdalla lähtökohtana lainvalinnassa on myyjän asuinpaikan lain soveltaminen, ja vastaavasti palvelujen kaupassa palvelun suorittajan asuinpaikan lain soveltaminen. Kiinteän omaisuuden myynti- ja vuokrasopimuksiin sovelletaan omaisuuden sijaintipaikan lakia eräin poikkeuksin. Franchise-sopimuksiin sovelletaan toimiluvanhaltijan asuinpaikan lakia ja jakelusopimuksiin jakelijan asuinpaikan lakia. Irtaimen tavaran huutokauppaan perustuvaan kauppasopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jossa huutokauppa pidetään. Tietynlaisten rahoitusvälineitä koskevien sopimusten lainvalinta määrittyy sen lain mukaan, jota sovelletaan järjestelmään, jonka puitteissa sopimus on tehty.
Mikäli sopimus ei kuulu edellä mainittuihin sopimustyyppeihin, sovelletaan lähtökohtaisesti sen osapuolen asuinpaikan lakia, joka vastaa sopimuksen luonteenomaisesta suorituksesta. Sellaisiin sopimuksiin, joissa luonteenomaista suoritusta ei voida määrittää, sovelletaan sen maan lakia, johon sopimus läheisemmin liittyy. Rooma I -asetuksessa on myös erityissääntelyä, joka määrittää lainvalintaa kuljetussopimusten, kuluttajasopimusten ja vakuutussopimusten osalta. Työntekijöiden suojaksi säädetyistä pakottavista säännöksistä ei voida lakiviittauksella poiketa.
Kansainvälisiä kauppasopimuksia koskevassa lainvalinnassa on lisäksi huomioitava YK:n kauppalain ja Haagin yleissopimukseen pohjautuvan kansainvälisluontoiseen irtainten esineiden kauppaan sovellettavan lain säännökset. Lisäksi Rooman yleissopimus, johon Rooma I -asetus pohjautuu, on edelleen merkityksellinen lainvalinnassa, sillä sitä sovelletaan sopimuksiin, jotka ovat solmittu ennen Rooma I -asetuksen voimaantuloa. Yleissopimuksen lainvalintasäännöt ovat samankaltaisia kuin Rooma I -asetuksen, joskin näiden välillä on myös eroja.